Arki on parhaimmillaan nautittavaa rutiinien toistamista höystettynä toistuvilla onnen ja ilon hetkillä. Joillekin arki kuitenkin on sarja suoritteita pakon edessä. Harmaata pakkopullaa, joka pikkuhiljaa kuin varkain muuttuu yhä tummemmaksi. Täynnä velvollisuuksia ja pakkoja, jotka tuntuvat täyttävän koko elämän. Tiedän aivan varmaksi, etten ole ainoa, joka on löytänyt itsensä arjen pieksämänä jostain nurkasta kiukuttelemasta tai itkemästä. Tai ehkä molempia yhtä aikaa.
Me eletään ympäristössä ja kulttuurissa, jossa normaali arjen ajatellaan olevan harmaata, että sen vähän niin kuin kuuluukin olla sitä. Ja näin sen sitten annetaan myös olla. Jos oikein hyvä tuuri käy niin se ei suuremmin edes haittaa, siihen vaan tyytyy ja jatkaa päivästä toiseen.
Harmaa arki kuitenkin helposti alkaa syömään niitä pieniä onnen ja ilon hetkiä, harmaus leviää vapaa-aikaan ja kaikkeen tekemiseen. Sitten sitä huomaa olevansa jatkuvasti väsynyt. Käydään ehkä lääkärillä, kun aina vaan väsyttää, juostaan verikokeissa ja tutkimuksissa mutta vikaa vaan ei löydy. Painokin kenties lähtee nousemaan eikä auta mitkään ruokavaliot tai liikunnat. Joka paikkaa kolottaa ja se tuntuu vievän loputkin hyvän mielen rippeet. Kohta koko elämä on muuttunut tummanharmaaksi mössöksi, jossa selviydytään päivästä toiseen viimeisillä voimilla. Vapaapäivät menevät nukkuessa, kun ei vaan jaksa mitään. Aina ollaan pahalla päällä ja eniten vituttaa ihan kaikki. Ei jaksa edes avata silmiä sille tosiasialle, ettei voi hyvin. Elämä on huomaamatta livahtanut tilaan, joka vähä vähältä muuttaa kaiken mustaksi. Lopputulema on hyvin usein burn-out kera masennuksen. Tässä kohdin, tai oikeastaan tämän jälkimainingeissa usein havahdutaan siihen, että perkele sentään – jos olisin ajoissa tajunnut niin tämäkin olisi ollut vältettävissä. Ja usein myös päätetään että ”never again” ja kas, jokusen vuoden kuluttua otetaan uusintakierros.
Niinpä. Meidät on vaan ohjelmoitu nykypäivänä suorittamaan, toteuttamaan, tekemään ja mielellään kaikkia näitä koko ajan pikkusen omia rajoja venyttäen. Oma mieli piiskaa lisää tehoja irti, kun joka ikinen solu jo anelee lepoa ja kurssinmuutosta.
”Heikot sortuu elon tiellä” kaikuu korvissa, kun vaihdetaan kahvikuppi isompaan ja tingitään jo muutenkin vähiin käyneistä yöunista. Harrastuksiin ei ole ollut aikaa, saati jaksamista enää hyvään toviin. Jatkuvan univajeen ja onnenpuutteen seurauksena ollaan tilanteessa, jossa mikään ei tunnu miltään, kunnes se kaikki tulee hyökyaallon lailla päälle.
Kun ollaan riittävän tiukasti kiinni tässä noidankehässä, on aika lailla mahdotonta nähdä, että mikään olisi vialla. Ja jos tuntuu että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi, syytetään siitä omaa laiskuutta ja saamattomuutta. Jokainen ajatus ja tunne siitä, ettei näin voi jatkua työnnetään syrjään. Olisi liian kipeää ja raskasta kohdata se tosiasia, ettei pystykään kaikkeen. Joutua myöntämään, että oma jaksaminen on rajallista. Ettei oikeastaan edes halua olla se tuottava ja kaiken suorittava yksilö. Myöntää itselleen, että enhän mä nyt saatana tätä halua.
Tosiasia on se, että meistä ihan jokainen on ansainnut elää elämää omana itsenään. Ei minään koneiston suorittavana osasena, joka antaa kaikkensa ja vielä vähän enemmän, kunnes ei enää ole mitään annettavaa.
Meillä on tämä yksi ja ainoa elämä. Haluatko todella käyttää sen palvelemalla muiden tarkoitusperiä?
Alku kohti parempaa on lähteä tutustumaan taas itseensä. Löytää omat halut, unelmat ja rajat ja antaa niiden tulla näkyväksi. Hyväksyä se kaikki. Olla armollinen itselleen. Muuttaa oma ajatusmaailmansa siitä mitä pitäisi olla, siihen mitä haluaa olla. Löytää omat unelmat ja lähteä niitä kohti pienin askelin, oli ne kuinka hulvattomia hyvänsä. Siitä alkaa matka kohti arkea, jossa jokaisena iltana voi mennä nukkumaan hymy huulilla huomista odottaen. Tietäen, että mitä ikinä se tuokaan – se kaikki on hyvää.
On täysin mahdollista oppia hidastamaan, vaikka ympäristö vaatisikin lisäämään vauhtia. Olemaan itsensä puolella ja pitämään itsestään huolta silloinkin, kun tuntuu, että kaikki ympärillä tarvitsee ja vaatii vaan lisää ja lisää, enemmän ja enemmän. Pitämään kiinni omasta sisäisestä rauhasta.
Ja ei, matkalla ei välttämättä tarvitse vaihtaa työpaikkaa, parisuhdetta, perhettä, paikkakuntaa, autoa ja venettä. Joskus pelkästään omien ajatusten ja uskomusten muuttaminen riittää tekemään kaikesta jo olevasta parasta ikinä! Ja siihen ihan jokaisella on resurssit. Oman pään sisäisen maailman muokkaamiseen. Ja kun sinä muutut – maailma ympärilläsi muuttuu.
<3
Hanna
TULOSSA!!!
Polku Paskasta Paratiisiin -yhteisövalmennus
- verkkokurssimateriaalit kestävään elämänmuutokseen
- valmentajan ja yhteisön tuki läpi koko muutosmatkan
- viikko-/kuukausihaasteita
- Matkan kevennys – videopuhelut noin joka toinen viikko
- ja paljon, paljon muuta!
Liity Paratiisinrakentajat-sisäpiiriin ja saat pari kertaa kuukaudessa vinkkejä oman elämän parantamiseen, tiedon uusista blogipostauksista ja tietenkin kuulet ensimmäisten joukossa kun valmennuksen ovet vihdoin aukeavat! Unohtamatta sisäpiiriläisten etuja!